Työssäni teatteriopettajana näen miten hyvää leikki tekee aikuisillekin. Arki unohtuu hetkeksi ja ihminen on läsnä siinä hetkessä, usein toisen ihmisen kanssa.
En kuitenkaan tarkoita, että kaikkien pitäisi alkaa leikkiä ninjoja tai kotileikkiä. Enkä tarkoita, että kaikkien pitäisi nyt harrastaa teatteria. Tätä kirjoittaessani ajattelen leikkimielistä asennetta elämään ja arkistakin leikkimistä. Toki kaikenlaiset pelit, leikit ja teatteriharjoitteet ryhmässä luovat ihan omat puitteensa hulluttelulle, läsnäololle ja vuorovaikutukselle. Se ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen pointti.
Niin usein tuntuu, että olemme jumissa aikuisen järkevän naamion takana. Innostuminen ja leikkisyys tulkitaan lapselliseksi. Vain järkevä ja asiallinen aikuinen on todellinen aikuinen. Sellainen korkeamman statuksen omaava kunnioitettava henkilö. Entäs kun välillä tekisi mieli pompata itsekin lätäkköön vettä loiskimaan tai syksyiseen lehtikasaan makaamaan? Noloahan se olisi. Luulemme olevamme yksin näiden ajatusten kanssa. Eihän muut ole näin hoopoja, niillä on niin fiksuja ajatuksiakin. Vaikka todellisuudessa kaikki olemme yhtä pöhköjä, yksinäisiä ja epävarmoja.
Osa voi olla niin kauas leikkimielisyydestä erkaantuneita, että heidän ei enää edes tee mieli hypätä hankeen lumienkeliä tekemään. He vilpittömästi ajattelevat, että sellainen on tyhmää, eikä heillä ole minkäänlaista halua leikkimiseen.
Sitten tarvitaan "heränneitä" julistamaan, kuinka hän nyt ainakin on ikuisesti lapsi. Se pitää sanoa erikseen ääneen. Joko ei uskalleta leikkiä ollenkaan tai asiaa kuulutetaan kovaan ääneen. Hiljainen välimuoto löytyy harvoin. Se ei taida olla luontevaa monessakaan yhteisössä.
Tässä linkki Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen blogitekstiin, joka myös käsittelee aikuista ja leikkiä: http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1433301334602
Jokin aika sitten ainakin Facebookissa pyöri lausahdus "Sellainen
aikuinen on pöljä, joka ei osaa juoda tyhjästä muovikupista
lapsen tarjoamaa kahvia." Nopealla haulla löysin tämän lausahduksen
lähteeksi varhaiskasvatuksen dosentin Marjatta Kallialan.
Lapsen kanssa aikuisellakin on lupa leikkiä. Joskus se voi olla vähän väkinäistä ja joskus täysillä leikkiin heittäytymistä. Riippuu toki aikuisesta, mutta samankin aikuisen kohdalla päivästä. Minulle oli oppimisen paikka esikoisen syntymän jälkeen, kun töistä kotiin tullessa en voinutkaan höyrytä omia juttujani vanhaan tyyliin. Siinä minä istuin olohuoneen lattialla ajamassa pikkuautoilla. Huomasin, että työajatukset väkisinkin pyörivät mielessä, samoin kuin kaikki tekemättömät kotityöt. Harjoittelin olemaan siinä lattialla kaikessa rauhassa, elämään hetkessä. Nyt olen tässä rakkaan lapseni kanssa, eikä muulla ole väliä. Pikkuautoilla kruisailu alkoi maistua. Aloin kutsua sitä pikkuautoterapiaksi.
Toisaalta tajusin leikkisyyteni muuttuneen. Kerran satuin kuulemaan kun mieheni selitti esikoisellemme erään kuvanottotilanteen yhteydessä, että ennen äiti pelleili enemmän. Se iski tajuntaan, se on totta. Nyt ehkä leikin enemmän konkreettisesti, mutta en enää pelleile samalla lailla vaikkapa reissussa kuvaa otettaessa tai kutittelemalla miestäni. Ehkä vanhemmuus ja vastuu on tehnyt minut toisella lailla vakavamman. Sen leikkisän puolen kuitenkin haluan takaisin. Hassulla tavalla leikin kyllä töissä ja lasten kanssa, mutta joku toinen osa on kadonnut.
Tässä myös kiinnostava artikkeli lasten kanssa leikkimisestä
http://www.vauva.fi/artikkeli/sina/vanhemmuus/aiti_tuskailee_inhoan_leikkimista_olenko_huono_aiti
Näistä aatoksista on hyvä jatkaa elämän pohtimista.
